Mutta tämän päivänen tunti antoi minulle mielettömän määrän intoa ja puhtia sekä laittoi minut huutamaan: Tahdon tätä lisäääää!!!! Onneksi huomenna on tiedossa lattarirytmejä jumpan muodossa.
Ja ohjaajakin näytti hikoilevan ja muuttuvan punaiseksi, eikä tainut kertaakaan huutaa että: "Vielä jaksaa, ja jaksaa. Purista vielä vähän ja jaksaa!" vaan keskittyi siihen että kaikki osaavat liikkeet.
Viime viikko oli kiireinen. Oli opiskelijavuoden aloituspirskeet, kynttiläkutsut (joihin sisäiltyi aivan liika jännitystä) sekä minun täytyi valmitautua emännöimään vuoisttaista ystävieni vierailua. Opiskelijapirskeet ja ystävien vierailu menivät ihan mukavasti, kynttiläkutsuilla nuhaista nenääni kutisi enkä sortunut ostamaan ylihinnoiteltuja kynttilöitä.
Ystäväni on koitoisin siis maatilalta, jossa kasvatetaan lypsykarjaa. Kävimme rapsuttelemassa ja valokuvaamassa vasikoita ja ihmettelemässä lehmien elämää. Kunnes jännitys tiivistyi, yksi lehmistä oli juuri aikeissa synnyttää!! Ja mä olen aina halunnut kätilöksi!! Ystävän isä kovasti kyseli, että jos joku meistä olisi tullut avustamaan poikimisessa, mutta päädyimme kuitenkin seuraamaan sivusta. Sydän vain tykytti kun yritimme kannustaa emoa työtämään vasikan maailmaan. Voimaa vaativaa hommaa se oli, mutta isäntäväeltä synnytyksessä avustaminen näytti käyvän erittäin helposti, sorkista kiinni ja vähän vetoa. Ja siinä se oli ehkä maailman suloisin vasikka, mitä olin ikinä nähnyt. Olihan se hieman limainen ja verinen, mutta silti kovin nätti. Saimme keksiä sille nimen ja siitä tuli Vilhelmiina.
Taas tuon kokemuksin muistelu sai minulla aikaan sydämentykytyksiä ja hikoilua, oli se vain niin uskomatonta. Nyt minun on kuietnkin keskittäydyttävä huomiseen tenttiin ja kerratava kuinka minun tulisi toimia tehoelvytyksessä...
Kommentit